Kuinkahan moni Suomessa noin 400 000 työttömästä ei edes aidosti haluaa työtä? Ei ainakaan sellaista työtä, josta pitää maksaa verot ja eläkemaksut. Se kävi usein mielessäni yli 20-vuotisen julkisivu-urakoitsijaurani aikana. Vähintään viikottain puhelin soi ja joku kysyi töitä. Näin se yleensä meni:
Työnhakija X: ”Hei olen eronnut. Olen ollut työttömänä pari vuotta. Olen reipas, ahkera ja rehellinen. Ja ennen kaikkea osaan hommani. Olisiko teillä töitä?”
Keke-setä: ”Hienoa! Ei muuta kuin verokortti mukaan ja maanantaina tutustumaan taloon. Kyllä tekevälle töitä löytyy.”
Työnhakija X: ”En herra siunatkoon, minä en voi tehdä mitään verokortilla! Minä saan työttömyyskorvausta ja asumistukea ja sitä ja sitä tukea. Ei minulle jää kuin pari sataa euroa kuussa enemmän käteen kuin nyt.”
Keke-setä: ”Eikös kuitenkin kannattaisi tehdä töitä? Olisi mielekästä tekemistä ja eläkettäkin kertyisi. Jos nyt vielä olet 10 vuotta kotona, ei sinua kukaan enää huolikaan.”
Työnhakija X ( huutaa hermostuneena ): ” Etkö sinä tajunnut, etten minä saa kuin pari sataa enemmän kouraan kuussa ja maksan verot ja menetän tuet. Eikö millään onnistu mattana?
Keke-setä: ”Kuulemiin ja onnea valitsemallasi tiellä”. Klik.
Kyllä minä niin olen mieleni pahoittanut, kun nuorille ei enää kelpaa minkään valtakunnan työ. Ennen vanhaan mentiin vaikka risumetsään, kun muuta työtä ei ollut tarjolla.
Nyt ei kelpaa. Puhutaan nuorisotyöttömyydestä. Puhuisin mieluummin työhaluttomuudesta. Maataan vain sohvalla tabletti edessä. Tuijotetaan jotakin reality-sarjaa. Odotetaan Kelan maksua.