Mikähän opetuksessa mättää, kun 30 prosenttia rakennusalan opiskelut aloittavista lopettaa opiskelunsa kesken? Vuosien mittaan Telinemies on kerännyt sieltä täältä katselemalla ja kuuntelemalla tietoja ongelman syistä.
Asian ydin on siinä, että rakennusalan opiskelulla ja rakentamisella ei ole juurikaan tekemistä keskenään. Lekaa olisi tarvittu jo ajat sitten, jotta opetus vastaisi tarvetta. Olisi pitänyt purkaa muutama asennemuuri ja takoa päähän, että josko ihan oikeasti yritettäisiin olla perillä siitä, mitä ulkona tapahtuu.
Opetus laahaa ainakin 20 vuotta perässä paitsi niissä asioissa, jotka suomalaisessa järjestelmässä ovat tärkeitä. Tärkein asia on betonioppi ja sen myötä statiikka. Täytyy siis oppia mitoittamaan betonipalkki.
Sen mitoitustapa on jo kahdesti Telinemiehen uran aikana muuttunut, mutta palkki on edelleen saman kokoinen ellei peräti isompi kuin ennen.
Mitoitushan perustuu siihen, että ensin mitoitetaan laskennallisesti ja sitten käsivaraisesti lisätään muutama rauta sinne tänne. Ihan vain varoiksi, kun eihän sitä tiedä, kestääkö se palkki sitten kolme tai neljä kertaa sen, mitä pitäisi.
Tätä samaa metodia käytetään kahvin keitossa. Kun ei tiedä, tuleeko siitä tarpeeksi vahvaa, laitetaan varoiksi vielä poroja pari kolme kertaa lusikalla lisää. Tulee vahvaa kahvia.
Entä sitten muu opetus? Mitä ja miten siellä opetetaan? Tässä kohtaa Telinemiehen pitää luottaa siihen, minkälaisia ammattilaisia sieltä tulee.
Ihan ensimmäinen asia taitaa olla kuitenkin työturvallisuus. Sellainen näennäinen työturvallisuus, joka perustuu siihen, että työ on turvallista.
Telinemiehestä näyttää kuitenkin siltä, että ihan samanlaisia kaatopaikan ja romuvaraston välimaaston näköisiä työmaat ovat kuin ennenkin. Sehän on tietysti ihan luonnollista, koska se miltä työmaat näyttävät, ei ole työturvallisuusasia vaan osaamisasia.
Työturvallisuutta edistää se, että saunan lauteita asentavalla timpurilla pitää olla melkein epidemiatilannetta hoitavien lääkärien kaltaiset suojavarusteet päällään. Muuten joku voi antaa sakot, jos ei näin selvää asiaa ole hyvin hoidettuna.
En edes uskalla sanoa mitään asbestityöstä. Musta surma on siihen verrattuna pieni ongelma.
Nykyään työmaille ei meinaa päästä sisään. Toista oli ennen, kun ainoat, joita pelättiin, olivat rosvot. Työmaakoppeja ei ihan sentään ole nostettu viikonlopuksi nosturin nokkaan mutta melkein. Kaikki mikä painaa alle tonnin, pitää laittaa lujasti kiinni.
Nykyään pelätään eniten harmaata työvoimaa, jota ei pelätty vähän aikaa sitten ollenkaan. Ilmeisesti lakia on nykyään siis luettava opiskelun aikana enemmän kuin ennen. Telinemiehen aikaan luettiin vain TESsiä ja sopimusehtoja.
Ja sitten se suuri muutos, tietotekniikka. Tietokone on ihmevärkki. Sinne voi syöttää pirusti asioita ja ohjelmia helpottamaan vaikkapa aikataulun laadintaa.
Telinemiehestä tuntuu kuitenkin, että helposta on ollut vain haittaa. Kun on liian tarkkaa, eli voidaan tehdä optimaalisia aikajanoja, niin niistä tulee aina ihan jotain muuta kuin mitä voi käytännössä noudattaa. Jos puolet asioista unohtuu tai jotain ei muisteta ollenkaan, ei tietokone auta.
Valtakunnan suurin myöhästymistyömaa toimikoon hyvänä esimerkkinä. Se on ihan taatusti aikataulutettu tietokoneavusteisesti. Ihmisen käsillä ja aivoilla sekä kynällä olisi tervehdyttävä vaikutus optimististen aikataulujen muuttamisessa realistisiksi.
Rakennusfysiikkaa opetetaan aivan varmasti. Sen huomaa siitä, että kosteudelle luodaan työmaalla otolliset olosuhteet.
Telinemiehestä tuntuu, että englanninkieli ja rakennusfysiikka ovat menneet oppilailla sekaisin, home kun on niin yleinen rakennusta kuvaava etuliite nykyään.
Sitten siellä on oppiaine nimeltään tuotantotalous, joka tarkoittaa, että 40 vuotta sitten käyttöön otetut tuotantomenetelmät ovat edelleen taloudellisia.
Se näkyy käytännössä siinä, että kaikki uudet tavat tehdä ovat ammattikorkeakouluille tuntemattomia. Niistä tehdään jonkin yrityksen kanssa insinööritöitä, jotka jäävät kirjaston hyllyyn pölyttymään. Töiden korjaamisen, ohjaamisen ja lukemisen tekee yrityksen edustaja, ei opettaja, jolla on tarpeeksi töitä AMK:n hallinnollisten tehtävien kanssa.
Nykyään, kun rakennusfirmoilla ei ole toisinaan yhtään omaa työntekijää työmaalla, työ on pelkkää aliurakoitsijoiden töiden ohjaamista. Siinä hommassa ei tietokone tai työsuojelumääräysten osaaminen auta. Pitäisi tietää, miten työtä voidaan tehdä ja osata aikatauluttaa se sen mukaisesti. Johtaa projektia. Miten ihmeessä sellaista voidaan edes AMK:ssa opettaa, kun opettajilla ei ole projektin johtamisesta yhtään kokemusta?
Opettajiksi ei tulla firmoista, jotka edustavat alansa huippua, vaan yleinen tie opettajaksi on lähes virkamiesmäinen. Logistiikka, tuotantomenetelmät ja tuotannon suunnittelu ovat jotain aivan käsittämätöntä, samoin päätöksenteon logiikka.
AMK:t toimivat kuin virastot, joihin mennään aamulla töihin, käännellään hallintopapereita ja lähdetään illalla pois. Yrityksiltä yritetään saada rahaa ja insinööritöitä, joiden avulla voidaan vuosikertomuksissa kertoa, kuinka tehokasta opetus on ollut ja kuinka paljon ollaan alueen teollisuuden kanssa tekemisissä. Sillä perustellaan ensisijaisesti kuitenkin hallinnon työpaikkojen säilymistä, joka muodostaa kaksi kolmasosaa AMK:n budjetista.
Fiksu oppilas huomaa jo hyvissä ajoin, että on paras vaihtaa alaa ja oppilaitosta sellaiseen, joka kehittyy ja opettajilla on jokin käsitys opetusohjelman ulkopuolisesta maailmasta. Sisällöltään väärä oppi kaatuu välittömästi ojaan – kuin betonia täynnä olevat kottikärryt. Se olisi paljon paremmin opinto-ohjelman sisällöstä kertova kuva kuin kansikuvassa hymyilevät reippaat nuoret.
Kärryt voisivat symbolisesti myös kuvata sitä rahamäärää, joka AMK:ssa yhteiskunnan rahaa hukataan. AMK:t eivät ole oppilaitoksia, ne ovat opetusvirastoja.
Telinemiehen kirjoitus on julkaistu maaliskuussa ilmestyneessä Kiinteistöpostissa 2/2017