Viestit selittämättömistä saati tuhopoltoiksi jo todetuista tulipaloista, vieläpä asuintaloihin kohdistuvina, nakertavat herkästi kotoista turvantunnetta. Monet riippuvuudet aiheuttavat tuskaa etenkin läheisille, mutta ajatus tulipalojen sytyttämiseen riippuvaisen liikkeistä lähipaikkakunnilla valvottaa ihmisiä joukoittain.
”Tuhopolttaja iski Nivalassa”. ”Tuhopolttaja riehuu Tampereella”, ”Tuhopolttaja takapihalla”, ”Tuhopolttaja sytytti kerrostalon” ”Iskikö tuhopolttaja taas? Järvenpäässä jo 14. tulipalo” jne. jne.
Googlen hakukoneeseen sanan ’tuhopolttaja’ naputtavan näytölle pongahtaa sivuittain raflaavanoloisia otsikoita eri paikkakunnilta, eri aikoina.
Otsikoiden esimerkit ovat tuoreehkoja. Uutisointia ja otsikoita tuhopolttajista on riittänyt ja tulee riittämään moneen lähtöön ja välineeseen, sillä ainakin Wikipedia antaa Suomessa vuosittain tehtävien tuhopolttojen määräksi noin 3 000.
Minkälaisia nämä tekstien mukaan ”iskevät ja riehuvat” tuhopolttajat ovat ja minkälaisin motiivein he liikkuvat tihutöissään? Tapauksia myöhemmissä vaiheissa valottavat otsikot antavat viitettä, että ainakaan kaikki teot eivät juonna tekijän silkasta pahuudesta tai riehumisen riemusta: ”Parikkalan tuhopolttaja mielentilatutkimuksiin”, ”Syyntakeeton tuhopolttaja jätettiin tuomitsematta”, ”Tuhopolttaja passitettiin hoitoon” jne. jne.
Voidaanko heidät kaikki siis niputtaa henkisesti heikoilla oleviin?
Keskusrikospoliisin kriminaalipsykologina vuodesta 2002 toimineella Helinä Häkkänen-Nyholmilla on työhönsä vahvasti tieteeseen pohjautuva ote. Tulipalotapaukset tulevat hänen työpöydälleen vasta siinä vaiheessa, kun ne on jo määritelty tuhopoltoiksi. Palopaikalta on jäljitetty ehkä palavia nesteitä tai esimerkiksi vinttipalolle ei ole selvinnyt mitään järkeen käyvää syytä.
Mielikuva Helinä Häkkänen-Nyholmista istumassa kasvokkain tuhopoltosta epäiltyjen kanssa on täysin väärä. Hän ei juurikaan tapaa rikoksista epäiltyjä. Hänen työnsä Keskusrikospoliisissa on pääasiassa paperityötä, kuten tapahtuneisiin tuhopolttosarjoihin liittyvän tutkintamateriaalin läpikäymistä sekä tutkijoiden kanssa keskustelemista.
Häkkänen-Nyholm painottaa reflektoinnin tärkeyttä tuhopolttajien selvittämisessä. Siinä tuhopolttosarjan yksittäisistä poltoista saatuja tietoja verrataan tuhopoltoista ja -polttajista yleisesti olemassa olevaan tutkimustietoon, etsitään sen pohjalta aineksia johtopäätöksille.
Millä alueella palot ovat sattuneet, millä sytytysaineilla ne on sytytetty, mihin kellonaikaan, kuinka etäällä toisistaan; näinkin peruskysymyksiin löydetyt vastaukset antavat monesti jo viitettä tekijästä.
Saman tekijän tuhopolttosarjassa voi silti olla vaihteleviakin sytytystapoja. Hän on ehkä käyttänyt kaikki palavat nesteensä loppuun, eikä hänellä ole ollut varaa hankkia uusia siihen mennessä, kun jo uuden tulipalon sytyttämiseen ajava ahdistus on kumuloitunut toimiin pakottavaan vaiheeseen.
Sytyttäjien ja kohteiden tyypittelyä
Vaikka sytyttämisten taustoilta löytyy myös jännityksen hakemista, vandalismia ja kostonhalua tai tarkoitus on ollut häivyttää rikoksen jäljet, huomattavan usein tuhopolttoihin syyllistyneitä tekoihin on ajanut nimenomaan ahdistus.
– Ennen kaikkea sarjatuhopolttoja edeltävät usein ahdistukset, Häkkänen-Nyholm täsmentää.
Sivutoimenaan Häkkänen-Nyholm vetää Helsingin yliopistossa dosenttina oikeuspsykologian tutkimusryhmää. Tahallisesti sytytetyistä paloista valmistui 2000-luvun alussa muun muassa niitä neljään eri luokkaan tyypittelevä tutkimus.
Ensimmäiseen tuhopolttotyyppiin niputettiin tapaukset, joissa sytyttäjät pyrkivät saavuttamaan välineellistä hyötyä. Tarkoitus on peittää ehkä itse tehty tai ryyppyremmissä jossain talossa tehty henkirikos tulipalolla, hävittää polttamalla varastettu auto tms.
Oman kategoriansa muodostavat tuhopoltot, jotka välillisesti kohdistetaan toiseen henkilöön. Kosto motiivina poltetaan ehkä entisen kumppanin kesämökki tai jonkun viranomaisen omaisuutta. Impulssikontrollihäiriöistä tai masennuksesta kärsivät tuhopolttajat kohdistavat tekonsa tyypillisimmin johonkin ulkoisiin objekteihin kuten latoihin ja autiotaloihin. Usein nuorisoporukkaan kuuluvat jätekatoksia, leikkipuistojen rakenteita tms. tyypillisillä oleskelupaikoillaan eteen sattuvia, ulkoisiksi määriteltyjä kohteita sytyttelevät luetaan samaan ryhmään, vaikka ahdistusta oleellisempia käynnistäjiä heille ovat tihutyönhalu tai jännityksen hakeminen.
Erittäin itsetuhoiset, psyykkisesti sairaimmat tuhopolttajat voivat kohdistaa tuhopolton myös omaan kotiinsa, tehdä itsemurhan tulipalon kautta.
– Jos kerrostalon vintillä tai kellarissa syttyy palo, hyvin yleistä on, että polttaja löytyy asukkaiden keskuudesta, Häkkänen-Nyholm sanoo.
Kun ei ole kykyä kertoa, tuli raapaistaan avuksi
Tutkitusti tuhopolttajista noin puolet jää itse seuraamaan paikalle palamista. Etenkin useille sarjapolttajille on tiedetään tärkeäksi saada rauhassa katsella tulta. Viehtymys menee jopa yli sen, että he tekopaikalla ollessaan pelkäisivät jäävänsä kiinni teostaan. Noin 40 prosenttia sytyttäjistä ei ole osannut sanoa teolleen poliisikuulusteluissa mitään syytä, verbalisoida vaikuttimiaan sanoin. Kun he eivät osaa muuten kertoa ahdistuksistaan, he tekevät sen polttamalla.
– Kun ahdistus tulee, he koettavat keksiä keinoa saada se puretuksi, miettivät, pitäisikö mennä taas sytyttämään jokin palo. Heille pahaan oloon helpotusta alkaa tuoda jo palon suunnitteleminen, ihan samanlailla kuin peliriippuvaiselle kasinolle menemisen suunnittelu tai erilaiseen seksuaaliseen käyttäytymiseen taipuvaiselle voimallisten yllykkeiden iskiessä jo purkamiskeinon ajatteleminen, Helinä Häkkänen-Nyholm valottaa erilaisista riippuvaisuuksista kärsivien taustalla jylläävien psyykkisten mekanismien voimaa.
Kuten mistä tahansa riippuvuudesta kärsiville, myös tuhopolttajille on luonteenomaista kiistää ongelmansa. Alkoholisteille on hoitolaitoksiaan ja -ohjelmiaan. Häkkänen-Nyholmilla ei ole tiedossa, että tuhopolttajille ja pyromaaneille olisi vankiloissa omia erityisiä hoito-ohjelmiaan yleisien toiminta- ja kuntoutusohjelmien rinnalla. Hän sanoo uskovansa, että impulssikontrollihäiriöstä kärsivä voi päästä kyllä irti palojen sytyttämisestä, jos hän löytää jonkin muun keinon käsitellä ahdistustaan tai hänen elämänsä saa uutta sisältöä esimerkiksi hyvästä parisuhteesta.
Tuoreessa tutkimuksessa verrattiin suomalaisia ja isobritannialaisia tuhopolttajia keskenään edellä mainittuihin neljään luokkaan jaoteltuina. Piirteet olivat hyvin samanlaisia.
– Miksipä ihmiset, rikollisetkaan, eroaisivat mitenkään eri maissa!
Paloja tahallisesti sytyttävistä naisten osuudeksi on saatu tutkimuksissa noin 10 prosenttia. Heidän taustaltaan paljastui selvästi enemmän psyykkisiä ongelmia ja syrjääntyneisyyttä kuin miestuhopolttajilta. Vanhempien mielenterveysongelmat ja päihderiippuvuus, psyykkinen laiminlyöminen lapsuudessa ja alhaiseksi jäänyt koulutustaso ovat heille yleisiä ongelmiin johtaneita taustavaikuttajia, olipa mies tai nainen. Viidesosa tuhopolttajista on tutkittu psykoottisiksi, he saattavat nähdä näkyjä ja kuulla olemattomia ääniä. Liki viidesosa on älyllisesti heikkolahjaisia.
– Vain kymmenesosa on työelämässä, ystäviä heillä ei ole juurikaan, sosiaalinen piiri on hyvin rajoittunut. 70 prosentilla on päihderiippuvuus, Helinä Häkkänen-Nyholm piirtää karua todellisuutta tuhopolttajien maailmasta.
– Koskaan en silti enää sano, etteikö joku korkeasti koulutettu, hyvässä työssä oleva ja perheellinen asianajaja tai joku lääkäri yhtälailla saattaisi olla tuhopolttaja, hän toteaa uskomattomia uutisia lukeneena. – Erittäin poikkeuksellista se kuitenkin on. Hyvässä asemassa olevilla on ahdistuksen tullessa taloudelliset resurssit hakea apua.
Naapurina tuhopolttaja?
Latoja, autiotaloja, koppeja – suuri osa tuhopoltoista ei aiheuta vaaraa ihmisille. Kuitenkaan kerrostalojen tuhopoltoista haiskahtavista ullakko-, kellari- ja rappukäytäväpaloista viestivät uutiset eivät ole mitenkään harvinaisuuksia.
– Isännöitsijöiden voisi olla hyvä miettiä, keitä talossa asuu ja mitä he tietävät näistä asukkaista, kriminaalipsykologi Helinä Häkkänen-Nyholm sanoo.
Kaikki syrjäytyneet, päihderiippuvaiset ja elämäneväiltään heikoilla kantimilla olevat eivät tokikaan ole potentiaalisia tuhopolttajia, mutta tuhopolttajista monille kyseiset piirteet ovat ominaisia. Jos taloon muuttaa syystä tai toisesta muissa levottomuutta herättävä asukas tai perhe, Häkkänen-Nyholm näkisi olevan paikallaan, että isännöitsijän johdolla tai muuten asukkaat kokoontuisivat keskustelemaan, mitä tilanteessa voisi tehdä.
– Vielä parempi olisi, jos saataisiin keskusteluyhteys tähän asukkaaseen itseensä.
Häkkänen-Nyholmilla on omakohtaista pohjaa asuttuaan talossa, jossa oli tapahtunut useampia paloja. Jossain vaiheessa asukkaat sittemmin saivat vihiä, että talossa asui aiemmin tuhopoltosta tuomittu.
– Talomme ihmiset keskittyivät lähinnä pälyilemään perhettä, jossa hän asui. Se tapa ei vie eteenpäin.
Häkkänen-Nyholm itse oli yhteydessä polttajan kumppaniin, kysyi heidän tilanteestaan ja olisivatko he ehkä muuttamassa pois. Tämä kiisti koko asian, hänen kumppaninsa ei ollut syyllistynyt mihinkään. Häkkänen-Nyholm perheineen muutti sen sijaan pois vuokralla olleesta asunnostaan, kuten monet muutkin asukkaat.
Teksti: Hanna Rissanen Kuva: Aimo Holtari
Haastattelu on julkaistu Kiinteistöpostissa keväällä 2011.