Mieleeni jäi helsinkiläisen asunto-osakeyhtiön hallituksen puheenjohtajan Wilma Schlizewskin toteamus, kun hän kehui julkisivu- ja putkiremontin tekijöitä: ”Kuulimme puhuttavan suomenkieltä ja he olivat ihmisiä. Harri ja Ilmari jaksoivat alakerrassa sijaitsevassa työmaatoimistossa vastata ihmisten kysymyksiin, koskivatpa ne sitten mitä asiaa tai miten pientäkin asiaa tahansa. Hienoa.”
Taloyhtiön remontissa, joka vielä jatkuu kahden lisäkerroksen rakentamishankkeella, tehtiin niinkin, että Harrilta sai varata henkilökohtaisen ajan ja tulla keskustelemaan ja kysymään remontista mitä tahansa mieltä askarruttavaa.
Tässä tapauksessa voisi kuvitella viestinnän onnistuneen ainakin keskimääräistä paremmin.
Tutummalta kuulostaa kuitenkin tämä: ”Tuntuu, että putkiremontti tehdään täysin urakoitsijan ehdoilla ottamatta lainkaan meitä osakkaita huomioon, ja tiedon saaminen on todella kiven takana. Tuntuu siltä, että koko rakennus rakennetaan uudelleen, vaikka alun perin kyse oli vain putkiremontista.”
Siis osakas ei tiedä, kokee, ettei voi vaikuttaa, on salailua, ei saa vastauksia. Valitettavan usein putkiremonteista tulee tätä nykyä mittavia suurhankkeita, joissa yksittäinen osakas joutuu taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Miksi?
Tuoreessa taloyhtiöille tarkoitetussa viestintäsuosituksessa puhutaan suunnitelman tekemisestä korjaushankkeen viestinnästä. Suositellaan myös viestintävastaavan nimeämistä. Toteuttajiksi ehdotetaan isännöintiyrityksen työntekijää, urakoitsijan edustajaa, suunnittelijaa tai taloyhtiön hallituksen jäsentä.
Kaikki hyviä, ei siinä mitään, mutta vaativan tehtävän hoitamiseksi toivoisi, että olisi osaamista ja ennen kaikkea riittävästi aikaa sekä hyvät yhteistyösuhteet, jotta viestintä on kattavaa.
Olen hieman epäileväinen siinä, kuinka monessa remontissa viestintä todella toimii ja kaikki eri ikäryhmiin kuuluvat ja erilaisissa elämäntilanteissa olevat ihmiset saavat tarvitsemaansa tietoa. Toki voi kysyä niinkin, oletko itse osakkaana tai asukkaana kysynyt, jos koet, ettet ole saanut mielestäsi riittävästi tietoa.
Yksi tyypillisimmistä tämän päivän viestinnän sudenkuopista on luottaminen sähköisiin välineisiin – siis tarkoitan, että juu hallitus tykkää sähköpostiviestinnästä, samoin aktiiviset osakkaat. Mutta entäpä se mummeli tai pappa, jotka luottavat vain ”painettuun” sanaan?
On siis jaettava paperitiedotteita, ilmoitustaulutiedotteita, oltava valmis keskustelemaan asukkaiden kanssa, kun heitä kohtaa ja kysymyksiä esitetään. Ja sitä pitää tehdä yhtä hyvällä ja kattavalla sisällöllä kuin sähköpostiviestintääkin tehdään.
Olen seurannut 80-vuotiasta äitiäni, joka tiedonjanoisena joka päivä kuuntelee radiota, katselee televisiota ja lukee lehtiä. Joka ikinen päivä hänet kuitenkin myös eristetään arkitodellisuudesta sillä, että toimittaja toteaa ”lue lisää tästä aiheesta nettisivustoltamme”. Kuinka moni uutinen tai taustajuttu meneekään nettiin äitini ulottumattomiin?
Olen huolissani tästä kehityksestä. Meitä ihmisiä eriarvoistetaan tiedonvälityksessä nyt ihan samaan tapaan kuin vaikkapa pankkipalveluiden tai viranomaispalveluiden käyttäjinä.
Toivon, ettei taloyhtiöissä sorruta samaan. Viestintä tai tiedottaminen ei toimi silloin oikein, jos ihmiset ovat senkin äärellä epätasa-arvoisessa asemassa.
Päätoimittaja Riina Takala pääkirjoitus joulukuussa ilmestyneessä Kiinteistöposti Professional 10/2015